Olen itse elänyt monia niistä teemoista, joiden äärellä kuljen asiakkaideni kanssa tänä päivänä: 

Selviytymistä, ylivastuullisuutta, varjojen kohtaamista ja integroimista, sisäistä heräämistä sekä vähitellen omaa itseä ja totuutta kohti palaamista.

Siksi tiedän, että todellinen muutos vaatii aikaa, rehellisyyttä ja rutkasti (itse)myötätuntoa. Se edellyttää myös riittävää turvaa ja rohkeutta katsoa sinne, minne ei ennen uskaltanut katsoa.

Työni ytimessä ei ole mikään yksittäinen menetelmä, tekniikka tai valmis malli, vaan kyky kohdata ihminen kokonaisena. Ihmisenä ihmiselle.💛

Alla olevat koulutukset ovat toki osa tätä kokonaisuutta – eivät irrallisina titteleinä, vaan työkalupakkina, jota käytän aina asiakkaan korkeimmaksi parhaaksi.

Koulutukseni

✔️ Uusi konstellaatiokoulutus

✔️ Kliinisen hypnoterapian diplomikoulutus

✔️ Reiki 1, 2 ja 3A

✔️ Työvalmentajan koulutus, kuntoutus-, tuki- ja ohjausalan erikoisammattitutkinto

✔️ LCF Life Coach® – ratkaisukeskeinen valmentajakoulutus

✔️ APT® auktorisoitu personal trainer

✔️ Certified Goal Mapping Practitioner

✔️ KTK, Turun kauppakorkeakoulu, Porin yksikkö

Minun tarinani

On olemassa ihmisiä, joille elämä ei koskaan avaudu kevyenä pintana.

Ihmisiä, joilla on sisäinen kutsu tehdä todellista sisäistä työtä itsensä kanssa – ei siksi, että joku ulkopuolelta käskisi, vaan siksi, että kutsu tuntuu niin voimakkaasti, ettei sitä voi ohittaa.

Minä olen yksi heistä.

Polkuni on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Ja silti tiedän: se on ollut lopulta minun korkeimmaksi parhaakseni ja sieluni itse valitsema – vaikka en sitä vuosikymmeniin vielä muistanutkaan.

Minulle vaikeudet eivät ole olleet rangaistuksia, vaan elämän minulle rakkaudella räätälöimä koulutusohjelma. Koulutusohjelma, joka on pakottanut kasvamaan, kuulemaan itseäni ja lopulta löytämään sen, mikä on totta.

Minulle syvyys ei ole vain kiinnostuksen kohde tai valinta. Se oli kieli, jolla elämä puhui minulle alusta asti.

Lasinen lapsuus – kun lapsi joutuu vanhemman paikalle

Kasvoin perheessä, jossa alkoholi varjosti arkea. Isäni alkoholismi oli kuin näkymätön kolmas vanhempi, joka määritteli ilmapiiriä, rytmiä ja turvaa – tai sen puutetta.

Lapsuudessani tapahtui se, mitä moni ei ulkopuolelta näe: lapsi astuu huomaamatta aikuisen paikalle. Konstellaatio-termein: vanhemman paikalle.

En saanut olla pieni. Minun piti olla iso. Minun piti ymmärtää, kantaa, aistia ja ennakoida.

Ja se jättää jäljen.

Se tekee ihmisestä herkän – ja samalla myös hyvin varhaiskypsän.

Se opettaa lukemaan huoneita, katseita ja äänensävyjä. Se opettaa selviytymään. Ja samalla se opettaa unohtamaan omat tarpeet.

Minulle tuo varhainen vastuu jätti hermostoon syvän muistijäljen: jatkuvan valppauden ja ylivireyden, tunteen siitä, että jokin tärkeä voi milloin tahansa mennä peruuttamattomasti pieleen.

Se synnytti myös syvän kaipuun ymmärtää: Miksi elämä on tällaista? Miksi ihmiset satuttavat toisiaan? Miksi rakkaus ja turva eivät aina kulje käsi kädessä?

Kun menetin isäni 9-vuotiaana, jokin sisälläni siirtyi uuteen asentoon. Pelko orvoksi jäämisestä kasvoi niin suureksi, että yritin kaikin keinoin pitää elämäni tärkeimmät ihmiset turvassa – ja hengissä.

Näin elämääni astui raskas matkakumppani nimeltä OCD.
Epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta.

Syklin murtajat ja ylisukupolvinen trauma

Jo varhain minussa eli tunne, etten halua jatkaa kaikkea sellaisenaan. Että jokin tässä ketjussa – suvun tarinassa, toimintamalleissa ja hiljaisissa sopimuksissa – kaipaa katkaisemista.

Syklin murtaminen ei ole kapinaa. Se on syvää rakkautta. Halua katsoa sitä, mitä aiemmat sukupolvet eivät voineet tai uskaltaneet katsoa. 

Kun tuttu tarina toistuu

Nuorena aikuisena päädyin parisuhteeseen, jossa toistui jotain hyvin tuttua ja vahingollista: kumppanin alkoholiongelma ja hallitsematon viha.

Minut pahoinpideltiin kahdesti niin vakavasti, etten tiennyt, selviänkö niistä hengissä.

Ensimmäisen kerran jälkeen annoin anteeksi ja palasin takaisin.

Monet ihmettelevät, miksi ihminen jää toksiseen suhteeseen. Minä en – sillä tiedän, miten syvä on ihmisen tarve uskoa rakkauteen ja muutoksen mahdollisuuteen. Tiedän, miten vaikeaa on lähteä, kun sydän vielä rakastaa, vaikka keho ja sielu huutavat vaaraa.

Mutta kun toinen pahoinpitely tapahtui, ymmärsin kaavan – se ei tulisi jäämään siihen. 

Minun oli valittava itseni ja lähdettävä, vaikka se merkitsi luopumista, suurta surua ja pitkää paranemisen matkaa.

Rakkauden pitkä oppikoulu

Seuraavien vuosien aikana parisuhteet vaihtuivat, mutta kaava pysyi silti samana. Mikään ei tuntunut kestävän vuotta tai kahta pidempään.

Samat kiintymyssuhdehaasteet toistuivat ihmissuhteesta toiseen – eri muodoissa, eri kumppanien kanssa, mutta aina silti tunnistettavana pohjavireenä.

Lopulta kului lähes kokonainen vuosikymmen, ennen kuin pysähdyin todella tärkeiden kysymysten äärelle. En enää kysyen miksi tämä tapahtuu minulle, vaan: mitä minussa aktivoituu – ja miksi? Siinä hetkessä katse kääntyi ensimmäistä kertaa aidosti sisäänpäin.

Aloin vähitellen tulla tietoiseksi omista haavoistani, selviytymiskeinoistani ja käyttäytymismalleistani. Tämä käynnisti tietoisen ja pitkäjänteisen syväsukelluksen itseeni.

Vajaa vuosi tämän sisäisen työn aloittamisen jälkeen, vuoden 2016 alussa, elämääni tuli ihminen – nykyinen aviomieheni. Hänen kanssaan sain alkaa kulkea omaa paranemisen matkaani ensimmäistä kertaa aidosti turvallisessa ja kannattelevassa suhteessa.

Sanotaan, että se, mikä on ihmissuhteissa rikottu, korjataan lopulta myös ihmissuhteissa. Tämä lause avautui minulle todeksi vasta elettynä kokemuksena.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, olen syvästi kiitollinen itselleni kaikesta siitä sisäisestä työstä, jota olen näiden vuosien aikana sinnikkäästi itseni kanssa tehnyt.

Ne kiintymyssuhdehaavat, jotka aiemmin määrittivät ihmissuhteitani ja elämänvalintojani, ovat tänään osa elämäntarinaani – mutta eivät enää asioita, jotka ohjaisivat elämääni tässä hetkessä.

Askel, joka ei tuntunut omalta – mutta oli silti oikea

Vaikka minussa oli aina auttajan siemen, intuitio ohjasi minut ensin kuitenkin kauppakorkeakouluun. Ja se tuntui alkuun hyvin ristiriitaiselta: Minäkö, yliopistoon?

Perheessäni kukaan ei ollut opiskellut akateemista tutkintoa, ja olin itsekin siihen asti keskittynyt pääasiassa harrastuksiin koulukirjojen pänttäämisen sijaan. Näin jälkikäteen kuitenkin ymmärrän, miksi tämäkin vaihe oli äärettömän tärkeä.

Opiskeluaikana opiskelijakulttuurin alkoholikeskeisyys avasi minussa vanhoja, käsittelemättömiä haavoja. Hain apua puheterapiasta, mutta huomasin ajan myötä, ettei pelkkä puhuminen yksin riittänyt. Asioiden sanoittaminen on ollut minulle aina hyvin helppoa – ehkä liiankin.

Kipu tuntui kuitenkin elävän paljon syvemmällä, kehollisella ja tiedostamattomalla tasolla, sanojen ulottumattomissa. Tiesin kaipaavani toisenlaista lähestymistapaa, vaikken tuolloin vielä osannut nimetä sitä.

Tämä kokemus johdatti minut myöhemmin kokemuksellisten menetelmien, kuten NLP:n ja hypnoosin, äärelle – mistä olen tänä päivänä syvästi kiitollinen.

Kun keho alkaa kuiskia – ja lopulta huutaa

Keväällä 2012, kandin kirjoittamisen jälkeen, päätin laittaa opinnot tauolle ja muuttaa Helsinkiin. Aloitin ensimmäisessä asiantuntijatyössä, ja samoihin aikoihin uneni hajosivat.

Aloin saada yöllisiä kauhukohtauksia – lähes joka ikinen yö. Kehoni huusi hälytystä, jota kukaan ei tuntunut ottavan vakavasti. Hain toistuvasti apua, ja yhtä toistuvasti jäin ilman sitä.

Lopulta jouduin tekemään sen, mitä moni tekee vasta äärirajoilla: etsimään tietoa itse. Tutkimaan. Lukemaan. Ja yhdistelemään pisteitä.

Tästä tuli yksi elämäni merkittävimmistä käännekohdista. Itseni auttamisesta tuli vähitellen lisääntyvää ymmärrystä – ja vuosia myöhemmin myös uusi ura, jonka kautta voin auttaa nyt myös muita ihmisiä.

Minussa elää tutkija, joka haluaa ymmärtää, miten ihminen todella toimii: kehollisesti, psyykkisesti ja sielullisesti.

Korporaatiomaailma, kaksoiselämä ja kadonnut luovuus

Työskentelin vuosien ajan erilaisissa asiantuntijatehtävissä:

Myyntipäällikkönä, projektipäällikkönä ja rekrytoijana sekä myöhemmin vielä uravalmentajana ja kouluttajana.

Samaan aikaan, lähes huomaamatta, luovuus alkoi kadota elämästäni.

Luovuus on ollut minulle aina yhtä välttämätön asia kuin hengitys.

Lapsena soitin, sävelsin, kirjoitin, tanssin ja näyttelin. Luovuus ja sen kautta avautuva flow-tila oli paikka, jossa en ollut vain selviytyjä – vaan elossa, joka ikisellä solullani.

Työelämän rytmissä luovuudelle ei kuitenkaan tuntunut jäävän enää tilaa. Tilalle tuli suorituskeskeinen elämä, joka tuntui ikuiselta projektilta ja excel-taulukolta: aina jokin seuraava tehtävä, aina jokin seuraava tavoite, aina jokin seuraava “pitää” ja “täytyy”.

Ulospäin elämässä oli paljon “oikeita asioita”, mutta sisälläni alkoi kasvaa tyhjyys. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se tyhjyys oli elinvoiman puutetta – ja liian pitkään jatkuessaan se johti lopulta toistuviin uupumisiin.

Samaan aikaan sisälläni kasvoi myös toinenkin kipu: se, etten voinut tuoda kokonaista itseäni töihin mukaan. Minun piti jättää iso osa itsestäni kotiin, mahtuakseni valmiiksi määriteltyihin rooleihin ja muotteihin.

Mitä enemmän tein varjotyötä ja integraatiota itseni kanssa; mitä enemmän aloin kuulla omaa sisäistä totuuttani, sitä sietämättömämmäksi tämä kaksoiselämä lopulta kävi.

Se, mikä aiemmin oli tuntunut turvalliselta, alkoi vähitellen tuntua ahtaalta ja kivuliaalta. Se, mikä toimi ennen, ei enää kantanut.

Ja juuri tästä sisäisestä repeämästä alkoi lopulta oma tieni kohti henkistä heräämistä.

Henkinen herääminen: kun elämä vie polvilleen, jotta valo pääsee sisään

Elämä on vienyt minut useita kertoja polvilleen.

Liian pitkään jatkunut kaksoiselämä ja tunne siitä, etten mahtunut omaan elämääni kokonaisena mukaan, oli lopulta se maaperä, josta henkinen heräämiseni alkoi kasvaa.

Sitä edelsi monta sielun pimeää yötä. Hetkiä, joissa elämä pakotti minut pysähtymään, luopumaan kontrollista ja valitsemaan luottamuksen johonkin itseäni suurempaan.

Muistan hetken, jolloin tunsin menettäväni kaiken: terveyden, turvallisuuden ja tulevaisuudenkuvan – sen identiteetin, jonka varaan olin rakentanut koko elämäni. Kuoleman ja elämän rajallisuuden teemat tulivat jälleen kerran iholle, konkreettisina ja pelottavina.

Siinä hetkessä en enää yrittänyt ratkaista mitään.Polvistuin silloisen kotini olohuoneen lattialle itkien – ja samalla syvää rauhaa tuntien.

Sanoin ääneen:

“Ota mitä otat ja jätä jäljelle se, mitä haluat minulle jättää.  Minä rakennan siitä sitten niin hyvän elämän itselleni, kuin suinkin vain osaan ja pystyn.”

Henkinen herääminen ei ollut pakoa kivusta. Se oli syvempää laskeutumista siihen. Totaalista antautumista.

Tämän kokemuksen myötä tietoisuuteni muuttui pysyvästi.

Olen aina ollut hyvin intuitiivinen ja selvätietoinen, mutta heräämisen jälkeen myös muut selväaistit (selvänäköisyys, -kuuloisuus ja -tuntoisuus) vahvistuivat merkittävästi ja tulivat osaksi jokapäiväistä arkeani.

Henkinen herääminen ei tee elämästä helppoa. Mutta se tekee siitä totta.

Tänä päivänä teen työtä ja elän elämää, jossa saan vihdoin olla kokonainen.

Elämää, jossa luovuus saa virrata.
Elämää, jossa herkkyys on voimavara.
Elämää, jossa totuus on tärkeämpää kuin mukautuminen.

Ja juuri tästä paikasta käsin kohtaan myös sinut, jos polkumme joskus risteävät.

En yläpuolelta.
En valmiina.

Vaan ihmisenä, joka on kulkenut pimeyden, epävarmuuden, antautumisen ja uudenlaisen tietoisuuden läpi – ja joka tietää, miltä tämä kaikki oikeasti tuntuu.

Ihmisenä, joka kulkee tätä tietoisuuden matkaa edelleen, joka ikinen päivä. 💛🙏

Mikäli tunnet kutsun työskennellä kanssani, olet lämpimästi tervetullut tutustumaan tarjoamiini valmennuksiin.

Voit myös jatkaa matkaa kanssani lukemalla blogiani tai tilaamalla uutiskirjeen, mikäli haluat kuulla ensimmäisten joukossa uusista workshopeista ja muista ajankohtaisista asioista.

💛:llä

Lottatuulia